Olen ommellut varmaan yli 25 vuotta, enemmän tai vähemmän. Kaikki olisi pitänyt olla heti valmiina, maltti puuttui, ja äitini sai kuulla kunniansa, jos alalanka loppui (en osannut vielä puolata itse). Barbien vaatteista aloitin siirtyen mitä omituisimpiin vaatekappaleisiin, mm. yöshortseihin, jotka olivat sopivat vasta omien lasten synnyttyä. Joulupukki toi ompelukoneen vuonna 2000 ja Suurta käsityölehteä päälle puoleksi vuodeksi. Kaksvitosena tein baarivaatteita, mm. takaosattomia toppeja, joista olen iloinen, että tuli laitettua ne polttojätteeseen parin käyttökerran jälkeen.
Sitten tuli monen vuoden tauko, kun ompelin vain fiksuja juttuja, verhoja, sohvatyynyjä. Opiskelijoiden sarjakuva-aiheisiin kastajaisiin menin vanhana tutorina pukeutuneena Mortal Kombat Kitanaksi, tosin huomattavasti säädyllisemmin. Silloiselle poikakaverille tein Sub-Zero asun. Mielikuvitus ja Husqvarnani olivat taas löytäneet toisensa. Ja ennen kaikkea, asut maksoivat murto-osan pilailuliikkeen puvuista ja kankaatkin kesti pesua. En tosin pukeutunut siihen enää toiste jostain syystä.
Sitten alkoi harmittaa kaupan vaatteiden istuvuus. Notkoselkäni aiheutti paidan selkään ja housujen reunaan tyhmän pussin. Ehdin ommella muutaman nätisti istuvan vaatteen, kunnes olin raskaana. Pesänrakennusvietti roihahti, ja ompelin innolla kone höyryten vauvan lakanoita, unipussin, koko kerraston vihreästä trikoosta ja äitiyspaidan, koska loppuraskaudella oli monet juhlat, ristiäisiä ja muuta. Äitini osti iloisena tulevasta ensimmäisestä lapsenlapsestaan minulle saumurin ja surautin sillä ensimmäisenä morsiuspaidan. Menimme isännän kanssa naimisiin maistraatissa 3 viikkoa ennen tytön syntymää vuonna 2007.
Sitten olikin tuttavan keskiaikaiset häät ja väsäsin meille puvut, isännästä tuli temppeliritari, itselleni perusasu alusmekko ja päällismekko. Lisäksi viitta tekokarvakauluksin. Tuluspussit kännyköille. Ristipistokoristeluja. Isäntä laittoi kengiksi villasukat. Ihanat olivat asut. Juhlan jälkeen myimme puvut kirpparilla kympillä, ei ollut kerrostalokolmiossa tilaa säilyttää.
Olin kotona kotihoidontuella. Mies töissä osa-aikaisena. Oli tiukkaa. Tyttärestä tuli hoikka, eikä kaupan housut pysyneet yllä, joten kävin äidin varastoilla hakemassa jämäpaloja vaatteisiin. Modasin kaavoja, joissa oli 74 cm vyötärö ja 92 cm pituus. Malttamattomuus ompelussa kääntyi sarjatyöhön: Välillä oli työn alla neljä paitaa, ja tiesin että tytön leikkiessä en ehtisi ommella ehkä kuin 2 saumaa. Illalla leikkelin kankaita lattialla kun tyttö oli saatu nukkumaan. Lainasin kirjastosta käsityölehtiä ja kirjastotäti näytti aina happamalta, kun pyysin jotain vanhaa lehteä.
Onneksi pääsin töihin vuonna 2009. Itsearvostus nousi, kun sai taas oman palkan ja uusia kavereita. Juhlistin elämää tilaamalla Ottobren lapsilehdet. Suuresta lehdestäkin soitettiin, mutta ilmoitin, että turha soitella mulle, en aio kutoa lapsille joka kuukausi uutta villatakkia. Palkkapäivinä kävin kangaskaupassa ostamassa Hilcoa. Vihdoin ihania kankaita eikä niitä 20 vuotta vanhoja, vaikka olihan niiden käyttö ekologista tietty.
Kauan odotettu kakkonen syntyi riemuksemme 2011 kesällä. Pojasta tulikin lyhyt pullero, joten nyt sainkin tuunata kaavat 74 vyötäröllä pituutena 62-68. Väsäsin pojalle jopa kurahousut koossa 74, kaupasta kun ei ollut.
Nyt olen löytänyt ihanat netin kangaskaupat, pankkitili voi ei ja isäntä katsoo kangashyllyä kokon tekeminen mielessään. Tytär haluaisi olla Viileä Venla, poika tahtoo kaivurin kuvia. Itsellekin pitäisi tehdä jotain. Mielellään turkoosia.
Poika katsoo Husqvarnaa ja sanoo "se on konee". Se onkin hyvä kone, edelleen toimii. Mutta jos alalanka loppuu ennen aikoinaan, saattaa tämä kissa edelleen sähähtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti